Kirjoittaja: Tarja Kaltiomaa

Vaikutelmani tuoreeltaan kirjan ajatus 81 luettuani on melkoisen tyytyväinen yhdistyksen jäsenen asemassa. Kun olen yhdistyksen jäsen, koen olevani tunnustettu yhteiskunnan jäsen jo sinänsä ilman että minun täytyisi odottaa tunnustusta tai kiitollisuutta muilta ihmisiltä. Minkälaisessa asemassa on yhteiskunnan jäsen, ihminen, ihmisarvoltaan ihminen, nykyaikana, jonka pitäisikään odottaa muilta ihmisiltä tunnustusta tai kiitollisuutta? Filosofisen tason keskustelussa näyttää usein sellaiselta, että keskustelupiiri ja/tai keskustelun aihe rajataan/rajautuu luonnostaan luonnollisten tekijöiden mukaiseksi. Kirjaan on jyrytetty (taidemaailmasta tuttu termi) Heikki Heikinheimon kirjan Recognition and the Human Life-Form kyseisen kirjan kirjoittajan oma kirja-arvio ja useita sellaisia kommentteja, jotka on todennäköisesti kirjoitettu kirjan kommentointisaitissa journal.fi. Kun kirjoittaja/kirjoittajat rajaavat luonnostaan itseään eli niin sanottua intersubjektiivista minäänsä, muuta rajaamista tai rajausta ei lienee vapaassa yhteiskunnassa tarvitakaan.

Kuitenkin rajaamista ei mainita joko sen vuoksi, että kirjoittajat pitävät omaa rajattua aihe tai elämänpiiriään (vrt. piiriään kirjoittajana) itsestään selvyytenä tai he eivät tunnista sitä samaan tapaan kuin esimerkiksi yliopiston ulkopuolinen tutkija tunnistaa. Yliopisto on koulu, joka valmistaa sen piirissä työskenteleviä opettajia (professoreita yms) ja opiskelijoita oppimaan yhteiskunnan ylimmillä tasoilla toimimista. On tärkeää, että yliopiston kasvatit saavuttavat hyvän itsetunnon toimintaansa varten. On selvää kirjoitusten mukaan, että yliopistossa opiskelu tuottaa myös vahvaa itsekritiikkiä ja itseään kohtaan vahvaa kriittistä suhtautumista. Tekstin pitää soljua hyvin ja sen kuuluu sisältää opiskelun aikana tutuksi tulleita sivistyssanoja, joiden yli tai niiden avulla voi silmä kulkea joutuisasti asiasta toiseen. Tutut sanat ovat kuin näkyviä kiviä matalassa rantavedessä. Kun nuo kivet tukevat kulkua eli tekstin soljumista silmien edessä, ristiriitoja lukemisessa ei juuri synny. Tämän saatoin kokea myös yliopiston ulkopuolisena tutkijana. Tutkimusalani on antropologia, joten suhtautumiseni kirjaan ja kirjoittajiin siinä, on lähtökohtaisesti suopea. Tämän asenteen minulle tuottaa kiitollisuus yhdistyksen jäsenenä ja kirjan jo yli kymmenen vuoden ajan postissa saaneena ja myös lukijana alusta saakka. Olen useita aiempiakin ajatus-kirjoja kommentoinut julkisesti. Nyt vain on niin, että kirjan lopussa, onhan kyseessä yhdistyksen oma julkaisu, jonka jäsen saa jäsenyyden perusteella kotiin kannettuna, sanotaan, että kirja-arviosta pitää sopia erikseen. Teen sen tietenkin kirjoittamisen jälkeen.

Harmittelen kovin, että edellä mainitsemaani Heikki Heikinheimon kirjaa en ole lukenut tähän mennessä, mutta koen kirjan olevan tärkeä lisä omaan lukematta vielä -listaani.

Kirjan ajatus 81 -teksteissä käsitellään filosofisella tasolla käsitettä ihmisarvo ja käsitteen mielekkyyttä. Sanotaan erään tunnetun poliitikon väittäneen ihmisarvon olevan kyseenalainen. Siinä mielessä kirja on tärkeä hälytysvalo: tuollainen väittämä tarkoittaisi poliitikolle vähintään lepotaukoa. Ihmisen ei pidä ihmisarvoa epäillä. Nykyinen mediatiedotus sinänsä (käsite esiintyy kirjani Kristillinen filosofia otsikkona Mediatiedotuksen merkitys ihmiselle) on nykyään kuin mätien peltoon jätettyjen perunoitten areena. Juurikaan esteettistä näkemystä ei otsikoinnissa näe, kirjoitukset otsikoiden alla ovat usein jonkinlaista sanallista puppua, jossa ei ole villoja ei aihetta. Tämä on surullista, mutta ihmisen ei pidä liikaa surra, ihminen itse on itseohjautuva subjekti, mitä lienee tarkoittaa myös kirjassa esiintyvä käsite intersubjektiivisuus.

Tein muistiinpanoja kirjaa ajatus 81 lukiessani. Muistiinpanoiksi minulle riittää hyvin artikkelin otsikko ja kirjoittajan nimi. Matti Häyryn ja Tuija Takalan artikkeliin Oikeudenmukainen siirtymä… olen kirjoittanut vihkooni, että suuret asiat, suuret esteet. On melko tavallista nykykirjoittajien esimerkiksi lehtien palstoilla luoda sanallisesti näkyviin suuria ongelmia, yhteiskunnallisesti korjattavia asioita ja sellaisia mahtavia möykkyjä, joihin kenenkään voimat eivät riitä. Tällaiset asiamöykyt tuodaan esille ja kirjoituksissa maalataan meille lukijoille myös esteet, joiden mukaan möykyt voivat möykkyinä pysyäkin. Ei miksi, ei mikä, vaan miten – kirjoituksessa kysellään ja perustellaan, että asialle sinänsä ei mitään voida. Möykky on möykky. Ja sitä paitsi joku muu saa ottaa pallon vastaan, tässä on vasta pallo. Tämä on toistunut yleisökirjoituksissa logiikkana niin usein, että en minäkään kirjoittajana ole asiaan enää nykyään tohtinut puuttua. Puuttua? Miten siis?

Eikö kirjoittaja sinänsä jo tee oman osuutensa tuomalla edellä mainitun möykyn eli ongelman esille? Mielestäni asia on niin. Mutta jos möykky jää vain möykyksi, se on siinä tapauksessa ainakin muistettu.

Kirjoituksen yhteydessä on esitetty kaksi aluksi samalta kuvalta näyttävää graafia. Tarkempi katselmus osoittaa, että kuviot ovat samat, mutta sisällössä on tapahtunut näin:

perinne -> kansallisdemokratia

yhtäläisyys hoiva, tunnustus -> identiteettidem.

YHTÄLÄISYYS -> LAINMUKAISUUS

vapaus -> liberaalidemokratia

hyvinvointi -> globaali demokratia

Kuvion kapitalismi ja sosialismi jäivät ennalleen.

Voidaan hyvin sanoa – tunnustan – että kuvion nostot ovat irrallaan alkuperäisestä kontekstista.

Kun luin Matti Häyryn ja Tuija Takalan kirjoitusta, mieleeni tuli että, Hannah Arendt ei olisi sujuvammin voinut tuottaa (jos se olisi ollut hänen tarkoituksensa) reseptiä totalitarismin tuottamiseksi. Päinvastoin: Hannah Arendtin tarkoitus on ollut estää totalitarismin syntyä.

Kirjan artikkelin ”Satunnaisargumentti ei jätä liikkumatilaa inkompatilismille”, jonka on kirjoittanut Ville Kokko, on kuin kärpänen kirjoittaisi jo verkkoon joutuneena tietämättä verkon tilasta tai tarkoituksesta. Onko jälleen kyseessä yliopistomaailma, jossa yliopistosta ulos maailmaan kurkistava näkee muiden ihmisten epäpätevyyden verrattuna omaan totuttuun maailmaan yliopisto-oloissa opiskeltaessa tai opetettaessa. Tämä on tärkeä näkökulma opiskelijoille ja yliopistomaailmassa työskenteleville. Voiko järjestelmällisen oppisuunnan omaksunut ihminen kiertää satunnaisten argumenttien esittäjien väitteitä, vaan takertuuko hän niihin kuin kärpänen verkkoon lumoutuneena. Maailma onkin tällainen, en tiennytkään. Muistiinpanoihin olin kirjoituksen alun luettuani pannut, että vapaa tahto pannaan häkkiin kirjoituksen alussa ja että mustasukkainen maskuliini pelaa sanoilla.

Olen omassa kirjassani Kristillinen filosofia kirjoittanut sukupuolten välisestä jännitteestä.

Toisinaan  ihmettelen yliopistomaailman ulkopuolisena ja vain yhdistyksen jäsenenä sitä sanomatonta ja kirjoittamatonta torjuntaa, jota kirjottajana yhteiskunnassa saattaisin kokea, jos oma intersubjektiivinen näkemys ei olisi kuitenkin vahvistunut filosofian harrastajana.

Mieslinja jatkuu Tomi Kokkosen pähkäilyssä Sosiaaliset robotit, kone-etiikka ja protomoraali. Mihin yhteiskunnassa on kiire tuottaa konemoraalia samaan aikaan, kun lehdistö ja julkinen moraali (ja jopa eduskunta) polkee ihmisen käsitystä moraalista?

On niitä piirejä ja piirejä. Minkälainen on se verkko tai areena, jolla kirjoittajat pohtivat yhteiskuntaa? Oman jo pitkäaikaisen näkemykseni mukaan se on köyhä, rahapula vaivaa lähes jokaista ihmistä, jolla on lahjakkuus kirjoittaa julkisesti näkemyksiään eri alustoille, joiden sinänsä vastaanottava kirjo on nykyään rahapulaan nähden jopa anteliaan runsas. Lisäksi on ahdistusta, jota tuottaa näkymätön taustalla vaaniva pyrkyryys, jota ei oikein nykyään pyrkyryydeksi voisi sanoa ei tunnistaa. Nimittäin Ihmisen henkinen jatkumo, käsite on kirjassani ja osan 3 nimenä Kristillinen filosofia. Kun tämä tausta puuttuu näkemyksenä, näyttäisi olevan useampikin kärpänen hämähäkin verkossa. Ahdistuneena vailla pois pääsyä. Kirjoitin kirjan ajatus 81 ulkopuolisessa maailmassa taannoin Tarinat, joissa on ulospääsy jostakin, jatkumisen ja jatkamisen mahdollisuuksia, ovat ihmisen ajattelulle hyväksi.

Suljetut piirit luovat ahdistusta ovat nuo piirit sanallisia, todellisia tai mielen tuottamia rajoituksia.

Kirjan ajatus 81 vaikuttaa siltä, että sen kirjotukset on tuotettu tuollaisessa suljetussa piirissä ja sen vuoksi niin sanotun vapaan maailman ihminen niitä lukiessaan saattaa ahdistua. Olisiko kyseessä opiskelu contra yhteiskunnassa eläminen, joka tuon suljetun piirin vaikutelman saa aikaan?

Suljetussa piirissä kaipaus on kohti vapautta.

Kirjan ajatus 81 enimmät sivumäärät on varattu aiemmin mainitsemalleni Heikki Heikinheimon omalle kirja-arviolle ja siitä laadituille kommenteille. Opiskelumaailman näkemyksiä tuottaa myös Danika Harju kirjoituksessaan Arvostus vai kiitollisuus. Tästä laitoin muistiinpanoihini, että yliopistomaailma kasvattaa odottamaan kiitollisuutta ja arvostusta. Myös aletaan itseltä odottaa, että tunnustusta voisi toiselle ihmiselle antaa. Vai eikö antaa. Tämäkin on niukan ja puutemaailman käsitystä. Ei voi oikein antaa mitään, ettei vain liikaa anna. Koska ihmisiä vaivaa rahapula, rahapulatyyppinen suhtautuminen vaivaa myös muiden elämäntilanteiden osalta.

Miksi nousee tärkeäksi filosofiseksi kysymykseksi tunnustaminen? Tunnustaminen on todellisuudessa epätodellisen tuntuinen henkinen ominaisuus, jota ei voi laistaa. Tunnustamisen korkealla jakkaralla seisova voi antaa tunnustusta tai olla antamatta. Jokaisesta kuin huomaamattaan tulee pikku-Hitler, joka voi olla sellainen mahtihenkilö, jota puheissaan ihmisten parissa vastustaa. Tämä on osa ihmisenä olemisen dilemmaa ja jota asiaa filosofinen keskustelu tärisyttää ja horjuttaa. Sivistys sinänsä on lieventävä lääke. Sivistys ja hyvä kasvatus.

Ihmiskuntaa on tähän saakka ”vaivannut” ihmisarvon epätasainen tunnustaminen. Tuossa piilossa olevassa henkisessä taakassa puolet ihmisistä (miehet) ovat olleet (ovat?) tunnustajien asemassa, kun taas puolet ihmisistä (naiset) ovat olleet siinä asemassa, jossa heidän velvollisuutensa on odottaa tunnustusta. Nykyään 2000-tuhatluvun alussa ihmisinä voimme käsitellä ihmiskunnan asioita myös ihmisarvon osalta. Voimme tunnustaa ihmisarvon olevan tärkeä ja todellinen voimassa oleva arvo sinänsä.

Markku Oksanen viittaa kirjoittajaan nimeltään Säde Hormio ja puhuu joukko-oppina ihmisistä. Ihmisarvo voitaisiin jättää vain omaan arvoonsa arvojen joukossa, jos emme ihmisinä – oppineina tai vähemmän oppineina – voisi ajatella ihmisiä myös yksilöinä. Olen tässä kirjoituksessa hieman huumorisävyisesti käyttänyt sanaa intersubjektiivinen, kun rehellisesti sanottuna subjektiivinen riittäisi sanana. Dilemma, jossa miehen kirjoittajana mieleen tulee käyttää sanaa intersubjektiivinen, jonka sanan omaksuin itsekin käyttöön kirjasta ajatus 81, on miehen näkökulmaa. Naiskirjoittajalle riittäisi sana subjektiivinen.

Pidin Heikki Heikinheimon vastauksesta kullekin kommentoijalle enemmän kuin hänen kirja-arviostaan kirjoituksena. Tämä saattaa johtua tilanteestani kommentoida kirjaa ajatus 81, jossa en ole lukenut keskustelun kohteena olevaa Heikinheimon kirjaa.

Kirjoitin kirjan luettuani vihkooni: Vahva käsitys omasta intersubjektiivisesta tunnustajan asemasta on luultavimmin yliopistokoulutuksen tai vastaavasti yhteiskunnallisen tunnustetun aseman tuottamaa kommentoijilla, jotka kirjassa ajatus 81 kommentoivat Heikki Heikinheimon kirja-arviota kirjasta Recognition and the Human Life-Form.

On kuin vanhaa, siis todella vanhaa filosofiaa ja filosofista pohdintaa miettiä kiven merkitystä. Näitä pohdintoja on Jaakko Reinikaisen kirjoituksessa ”Merkitys on äärellinen ominaisuus”. Ja lopuksi kohtasin Kripkensteinin jälkeen Gamma-aallot ja elämä alkaa sujua filosofisen hyvin. Arjen filosofiaa ja ihmisarvoista elämää. Miksi ihminen kaipaa sellaista elämänarvoa kuin vapaus? Ehkä silloin, kun ei tunne itseään vapaaksi ihmisenä. Miksi ja milloin vastakkain kysymyksinä. Syy ja aika. Kirjasta ajatus 81 voin päätellä, että ajattelun tulokset eivät koskaan valmistune. Aina riittää vanhaa ja uutta ajateltavaa ja siten toki myös kirjotettavaa. Joskus kauan sitten ennen kuin aloin itse kirjoittaa ajatuksia tietokoneen ruudulle, nautin lukemisesta lukemisena vain. Kaipaanko nyt sitä vapautta? Ja miksi kaipaisin?

Muistikuva: Filosofisen yhdistyksen kokouksessa luennon jälkeen paikalle saapuvat kokoontuvat tunnettujen filosofien piiriin. Useimmilla on jokin paperi kädessään. Piirissä jokainen pyrkii saamaan puheenvuoron tunnetulta yliopistoprofessorilta, filosofilta. Muunlaisia keskustelupiirejä ei synny. Haen takkini naulakosta ja poistun yksin tummaan yöhön, Helsingin kaduille.

Muistikuva 2: Joskus jostakin syystä luennon pitäjä oli tunnettu ulkomaalainen luennoitsija. Saatoin esittää kokouksessa jonkin kommentin. Tälläydyin piiriin, jossa luennoitsija ja kokouksen järjestäjä olivat. Kokouksen osallistujana kuljin mukana läheiseen ravintolaan, jossa yhdistys tarjosi mahdollisuuden osallistua tilaisuuteen, toki iltapala piti maksaa itse. Keskustelu oli vilkasta ja mielenkiintoista.

Ongelma ja ongelman ratkaisu: Olin työssä ollessani tekstinkäsittelyn asiantuntija ja myöhemmin järjestelmäasiantuntija. Kun aloin kirjoittaa tietokoneen MS Word -ohjelmalla pitkähköjä tekstejä, harmittelin, kun sivun ylätunnisteessa ei valmiina ollut sivunumerointia, joka tuottaisi myös lopullisen sivumäärän juoksevan sivunumeron yhteyteen. Tänään laitan juoksevan sivunumeron ylätunnisteen ylälaitaan ja kun asiakirja on valmis ja sen lopullinen sivumäärä on toteutunut, laitan ylätunnisteeseen kiinteän lopullisen sivumäärän sulkuihin. Tämä asia nyt jostakin kummasta syystä oli minulta piilossa. Yksinkertainen asia saattaa joskus olla vaikea.

23.2.2025 Tarja Kaltiomaa

Arvioitavanani oleva kirja ajatus 81 on Suomen Filosofisen yhdistyksen vuosikirja.